Vaihtelevaa säätä ja jäätä Norjassa

Vaihtelevaa säätä ja jäätä Norjassa

LAUANTAI 25.2.2012

Noin 24 tuntia on kulunut siitä, kun pakkasimme autoa Hämeenlinnassa. Nelostie ja E10-tie ovat tuoneet meidät Norjaan Narvikin pohjoispuolelle, ja kohta kiivetään pohjoisnorjalaista jäätä. Kaiken pitäisi olla valmista. Etelä-Suomessa on ollut hyvä talvi, ja jääkiipeilyn lisäksi innokkaimmat ovat roikkuneet hakuissa sisäkiipeilyseinälläkin. Reissuun lähtöä edeltävänä iltana viila on vielä viimeistellyt hakut ja jääraudat teräviksi.

Enää pitäisi löytää oikea jääputous. ”Tuolla on jotain, olisikohan se tuo… tuossa olisi ollut parkkipaikka.” Ajelemme Spansdalenin laaksoa muutaman kerran edestakaisin, kunnes paikallistamme oikean putouksen ja löydämme autolle sopivan paikan. Lopulta olemme noin 100 metriä korkean jääputouksen juurella, jossa Sami toteaa, että ”tielle se näytti aika pieneltä”. Tästä johdamme muistisäännön, että jos joku putous näyttää tielle isolta, se hyvin todennäköisesti on juuri sitä.

Tälle iltapäivälle valitsemamme reitti kiivetään kahdessa pätkässä, eli kahdessa niin sanotussa köydenpituudessa. ”Voitan” ensimmäisen liidivuoron kivi-paperi-sakset-menetelmällä. Valitsen paperin, Sami kiven. Lähden siis ensimmäisenä kiipeämään ja edetessäni kiinnitän jäähän varmistukseksi jääruuveja, joiden kautta köydet kulkevat.

Tuntuupa hyvältä lyödä hakut jäähän ja päästä kiipeämään, mutta kiipeily osoittautuukin yllättävän jännittäväksi. Välillä jää on pehmeää ja välillä siinä on ikävästi hajoava kuori. Vettä valuu, ja hanskat ovat pian märät. Märkyys yrittää edetä kohti käsivarsia, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiivettyäni noin 45 metriä rakennan kahdesta jääruuvista ankkurin ja varmistan Samin ja Arnon luokseni. Sami liidaa seuraavan köydenpituuden ja varmistaa Arnon ja minut reitin loppuun. Takaisin reitin juurelle laskeudumme köydellä kahdessa pätkässä. Autolla olemme illan jo pimentyessä. Mökillä maistuvat vuohenjuustopestopasta ja uni.


Ensimmäisellä ankkurilla. Kuva: Arno


Sami aloittamassa toista köydenpituutta. Kuva: Arno

Viime talvena eräänä aamupäivänä lueskelin kahvitauolla Marmot Life -lehteä. Siinä sattui olemaan juttu (sivut 82-89), jossa kerrottiin kahden itävaltalaisen jääkiipeilijän, Albert Leichtfriedin ja Benni Purnerin, matkasta Pohjois-Norjan Lyngeniin. Siellä he kiipesivät useita hienoja ja vaikeita reittejä.

Juttu upeine kuvineen upposi hedelmälliseen maaperään ja nosti pintaan haaveeni jääkiipeilyreissusta jonnekin, missä putoukset ovat pitkiä ja maisemat jylhiä. Viime keväänä heitin ilmaan ajatuksen jääkiipeilyreissusta esimerkiksi Norjaan, kun olimme Arnon kanssa matkalla Valkealan putouksille viikonloppureissulle.

Tämän talven aikana reissu sai vähitellen muotonsa, ja mukaan saatiin myös Sami, jota ei juurikaan tarvinnut houkutella. Sami oli meistä ainoa, joka oli aikaisemmin kiivennyt usean köydenpituuden jääreittejä. Paikaksi valikoitui Narvikin ja Tromssan väliin jäävä alue, jossa on jääputouksia ainakin Sördalenissa ja Bardujordissa sekä Spansdalenissa. Edellä mainitut Albert Leichtfried ja Benni Purner ovat muuten jättäneet jälkensä myös tälle alueelle kiipeämällä muutaman ison ensinousun.

SUNNUNTAI

Sunnuntaiaamuna satoi sankasti lunta, ja sitä oli satanut noin 15 cm yön aikana. Kaikilla taisi olla mielessä, että pitkien yöunien jälkeen kiivetään joku usean köydenpituuden reitti. Sankassa lumisateessa lyhyet yhden köydenpituuden reitit tuntuivat kuitenkin paljon houkuttelevammilta. Yhden köydenpituuden reitit ovat yleensä noin 10-30 metriä pitkiä, ja kiipeilijää varmistetaan maasta käsin, eli varmistajan ei tarvitse roikkua keskellä putousta tai seistä pienillä tasanteilla pitkiä aikoja säälle alttiina.


Jos oltaisiin slalom-matkalla, tällaisesta säästä oltaisiin innoissaan.

Päivän kohteeksi valittiin siis Sördalenin laakson alkupäässä sijaitseva jyrkänne (Icecrag), jonka piti tarjota useita yhden köydenpituuden reittejä. Sördalenia kohti ajaessamme lunta tuprutti niin paljon, että näkyvyys oli todella huono. Aloimme jo puolitosissamme epäillä, löydämmekö tuossa kelissä edes koko jyrkännettä. No, ainakin luminen maisema oli kauniin talvinen.

Lumisade oli vähän laantunut ja näkyvyys parantunut, kun saavuimme Sördaleniin. Jyrkänne paikallistettiin tieltä noin 500 metrin päässä metsäisessä rinteessä. Vaan näyttipä se mustalta, ja jääputousten jää on kovin harvoin mustaa… Nähtiin siellä parissa kohdassa jotain vaaleampaakin, joka voisi olla jäätä, eli ei muuta kuin reput selkään ja rinnettä ylöspäin. Aika hyvin löysimmekin jyrkänteen, joka tarjosi meille pelkkää tummaa kuivaa kalliota. Seisoimme hetken lumihangessa ja lumisateessa pohtimassa, minne voi reklamoida, jos jääputoukset eivät muodostu. No, ainakin luminen maisema oli kauniin talvinen.

Päätimme mennä Spansdaleniin kiipeämään kahden köydenpituuden reitin, joka sijaitsi edellisen päivän putouksen vieressä. Ensin kuitenkin kävimme katsomassa Sördalenin isoja putouksia. Siis niitä, jotka näyttävät tiellekin isoilta. Hiljaisen kunnioituksen vallassa ihmettelimme noita jyrkkiä satojen metrien putouksia, jotka valuivat synkkien kallioiden keskellä. Kaadoin höyryävää teetä termospullosta ja yritin saada jäätynyttä eväsleipäpussia auki farmari-Skodan etupenkillä. Eipä taidetakaan olla ihan vielä valmiita noille reiteille, vaikka kotona aamukahvin ääressä on helppo suunnitella vaikka mitä.


Sördalenin putouksia.

Ajoimme siis Spansdaleniin, jossa jouduimme ensin tekemään lumityöt parkkipaikalla, että saimme auton parkkiin. Sitten lähdimme tarpomaan kohti päivän putousta ja opimme taas yhden syyn, miksi kiipeilyyn kannattaa varata reilusti aikaa. Reitti oli kauempana tiestä kuin miltä näytti, ja syvässä lumihangessa oli hidasta kahlata 40-asteista rinnettä ylös.

Samilla oli ensimmäinen liidivuoro. Sami kiipesi lähes 60-metrisen köydenpituuden, vaikka jää oli haurasta ja pehmeää. Minulle osuva toinen köydenpituus oli lyhyempi ja helpompi. Alas laskeuduimme taas kahdessa pätkässä. Kuinka ollakaan oli jo hämärää, kun vedimme köysiä alas putouksen juurella. Otsalamppujen valossa kävelimme autolle. Mökillä toistui jokailtainen rituaali, kun takkeja, housuja, säärystimiä, hanskoja, köysiä, hakkuja, jääruuveja, ym. ripustettiin ja leviteltiin sulamaan ja kuivumaan.


Sami liidaa. Kuva: Arno

Jo parina ensimmäisenä päivänä opimme paljon siitä, miten sää sekä lumi- ja jääolosuhteet voivat vaihdella, ja kuinka paljon ne vaikuttavat reiteille lähestymiseen ja itse kiipeilyyn. Emme olleet vielä edes kiivenneet kovin pitkiä reittejä, mutta oli tullut jo selväksi, että usean köydenpituuden reittien kiipeäminen on ihan eri juttu kuin Etelä-Suomen 10-20-metristen reittien kiipeäminen. Usean köydenpituuden reiteillä köydenpituudet ovat usein yli 40-metrisiä, eli liidaaja ei voi laittaa jääruuveja kovin tiheästi. Liidaaja on köydenpituudella myös aika yksin, koska usein varmistaja on näkymättömissä ja kuulumattomissa jossain kaukana alhaalla.

MAANANTAI

Maanantain kohteena oli Bardujordissa sijaitseva noin 200 metriä pitkä Storstampen-niminen putous, joka on vaikeusasteeltaan WI4. Sää näytti ensimmäistä kertaa ihan hyvältä. Oli melkein selkeää ja pikku pakkanen, tuntureiden takana hohti purppurainen aamun kajo. Aamiaispöydässä yritimme muistella, lupasiko aamurusko hyvää vai huonoa säätä.

Ajomatkalla kohti Bardujordia huomasimme, että tuuli pöllytti lunta ilmaan tuntureiden laelta. Tuuli saattaisi vielä tehdä päivästä kylmän, vaikka muuten oli sopiva keli. Tuuli kylmettää ulkoilijan erittäin tehokkaasti, mutta usein sen unohtaa kiipeilykeliä arvioidessa. Yleensä tulee mietittyä lähinnä lämpötilaa ja sadetta.

Storstampen-putous sijaitsee jylhässä kanjonissa. Putouksen juurelle oli helppo suunnistaa, koska kanjonista tulee puron uoma melkein tielle asti. Lähestyminen oli hidasta lumessa tarpomista, ja siihen taisi kulua aikaa pari tuntia, eli enemmän kuin olimme etukäteen ajatelleet.


Kohti Storstampen-putousta.

Aloitin ensimmäisen köydenpituuden kohdasta, joka ei näyttänyt yhtään vaikealta, mutta taas kerran jääkiipeilyreitti onnistui näyttämään loivemmalta ja helpommalta kuin miltä se kiivetessä tuntuu. Ei kovin lupaava aloitus reitille. Käytin liidaamiseen ja ankkurin tekemiseen sen verran aikaa, että Arno ja Sami ehtivät jo vähän kylmettyä alhaalla. Tuuli oli puuskainen ja pieksi säännöllisesti jääkiteitä kasvoille. Arno ja Sami saapuivat ankkurille kädet turtana kylmästä, eikä tunnelma ollut kovin optimistinen. Mielessäni pidin todennäköisenä, että ottaisimme reitiltä pakit, koska etenimme hitaasti ja palelimme jo tuossa vaiheessa. Toistaiseksi menimme kuitenkin ylöspäin, ja voisimme lähteä laskeutumaan alas mistä kohdasta tahansa, jos siltä tuntuisi. Ajan suhteen meillä oli pelivaraa, koska laskeutuminen onnistuisi pimeässäkin otsalamppujen valossa.

Sami liidasi pitkän toisen köydenpituuden välillä ohutta, välillä märkää ja välillä haurasta jäätä pitkin. Kun Sami oli saanut ankkurin valmiiksi, lähdimme Arnon kanssa liikkeelle. Lähestyessäni köydenpituuden loppua silmäilin jo seuraavaa köydenpituutta, jonka joutuisin kohta liidaamaan. Se näytti jyrkältä ja hankalalta. Lähdettyäni ankkurilta olo ei ollut todellakaan kovin itsevarma, vaan kolkko epävarmuus alkoi ottaa valtaa. Hakun lyönti kerrallaan rentous kuitenkin löytyi jostain, ja lopulta kiipeily oli jopa nautinnollista. Jyrkemmän alun jälkeen parikymmentä metriä loivempaa jäätä johdatti pienelle tasanteelle, johon rakensin ankkurin. Untuvatakki, urheilujuoma ja pähkinä-rusina-suklaa tekivät olostani jopa mukavan.


Sami liidaa toista köydenpituutta. Kuva: Arno


Arno suunnilleen samassa kohdassa kuin Sami edellisessä kuvassa.


Kolmannen köydenpituuden alku. Kuva: Arno.

Sami kiipesi neljännellä köydenpituudella köydet suoriksi, ja pääsikin juuri sopivasti reitin loppuun. Arnon kanssa kiipesimme viimeisen köydenpituuden sinisessä hämärässä. Viimeisellä ankkurilla napsautimme otsalamput päälle ja lähdimme laskeutumaan putousta pitkin alas. Laskeuduimme köydellä niin sanotusta abalakovista, eli narusta, joka on pujotettu jääruuvilla porattuihin reikiin.


Köydet pujotettuna abalakovista. Back-upina jääruuvi, jonka viimeinen laskeutuja ottaa mukaansa.

Kolmannella laskeutumispätkällä ilahduin, kun huomasin köysien yltävän jo maahan asti. Kohta otsalamppuni valokeila osuikin jo reitin juurelle jätettyyn reppuun, josta löytyi termospullollinen lämmintä teetä. Hetken kuluttua kahlasimme syvässä hangessa kanjonia pitkin kohti laakson valoja. Autolle päästyämme oli kulunut 11 tuntia siitä, kun olimme lähteneet autolta kohti putousta. Aika raskas, mutta lopulta erittäin onnistunut kiipeilypäivä.

TIISTAI

Aamuinen lumimyrsky sinetöi tiistain välipäiväksi kiipeilystä. Päivän ohjelmassa hidas aamiainen ja monta kuppia kahvia, telkkarin katselua, lukemista, uusien solmujen ja köysitekniikoiden opettelua sekä ristisanatehtäviä.

KESKIVIIKKO

Alueen jääkiipeilyoppaassa oli lyhyt maininta ilman kuvia Bergbekkenistä, joka tarjoaisi ”two long moderate waterfalls” vaikeusasteeltaan WI3-4. Reitit eivät herättäneet meissä etukäteen kovin suurta kiinnostusta, mutta sunnuntain putouksenbongauskierroksella ajoimme putousten ohi. Kun olimme hetkeä aikaisemmin ihmetelleet Sördalenin vaikeusasteen WI5+ putouksia, nuo Bergbekkenin WI3-4 reitit näyttivätkin ihan houkuttelevilta ja selvästi sopivammilta meille. Pitkiltä ne kyllä näyttivät.

Keskiviikkona, kun lähestyimme Bergbekkenillä valitsemaamme putousta, se ei näyttänytkään enää niin isolta, vaan ihan sopivan kokoiselta ja jopa lempeältä. Kerrankin näin päin, että putous osoittautuu pienemmäksi kuin miltä se näyttää kauempaa katsottuna.


Bergbekkenin putousten juurella. Kiipesimme oikeanpuoleisen.

Päivän aikana sää vaihteli melkein tyynestä ja melkein aurinkoisesta tuuliseen ja lumipyryyn. Jää oli kuivaa, eli myös helposti murtuvaa. Toisella ankkurilla yksi jääkimpale mätkähti lonkkaani, kun jouduimme olemaan Arnon kanssa liikaa Samin liidaaman linjan alapuolella. Onneksi osuma pelästytti enemmän kuin aiheutti vaurioita.

Ankkurilta lähtiessäni melkein pudotin ainoan pitkän ruuvimme (ainoan, koska toinen pitkä ruuvimme oli jo pudonnut maanantaina). Kun irrotin ruuvia jäästä, se irtosi otteestani, mutta takertui johonkin edessäni sen verran, että sain kahmittua sen takaisin käteeni. Onneksi, sillä pitkää ruuvia tarvitaan alas pääsemiseen, koska sillä porataan reiät abalakovia varten.


Ihan hyvää jäätä. Kuva: Arno


Sami ja Arno lumisateessa.

Reitin neljä ei-niin-pitkää köydenpituutta ja laskeutuminen sujuivat kaiken kaikkiaan varsin mukavasti, ja ensimmäistä kertaa olimme takaisin reitin juurella kun oli vielä valoisaa. Putouksen juurelta avautui hieno näkymä laaksoon ja vastakkaisille tuntureille. Siinä maisemassa tee ja eväsleivät maistuivat erityisen hyvältä.

Evästauon jälkeen irrotimme jääraudat kengistä, riisuimme valjaat ja laitoimme köydet nippuun. Reput pakattuamme laskimme mäkeä lumen täyttämää puron uomaa pitkin, kunnes se hupi loppui ja jouduimme jatkamaan kävellen. Rinne sisälsi upottavaa hankea, pusikkoa, oksia ja kaatuneita puita, mutta mieli oli kevyt ja onnellinen, kuten aina hyvän reitin jälkeen alas kävellessä.

TORSTAI

Norjan säällä oli vielä yksi ässä hihassaan meidän varalle: vesisade! Mökiltä lähtiessämme satoi lunta, mutta kun laskeuduimme kohti vuonon rantaa, auton tuulilasiin ropisi jo silkkaa vettä. ”Ehkä siellä toisessa laaksossa on aurinkoista ja pikku pakkanen.”

Ei ollut.

Alakuloisessa sateessa oli helppoa tehdä päätös: miehet autoon ja kohti Etelä-Suomea sekä kohta alkavaa kalliokiipeilykautta.

Kommentit