Hymy huulilla kohti syksyn vaelluksia

Hymy huulilla kohti syksyn vaelluksia

Syksy on saapunut pohjolaan. Se saapui tänä vuonna melko aikaisin, kun kesä päätti muutamaa irtonaista päivää lukuunottamatta lopetella toimintansa jo tuohon elokuun alkuun. Pimenevät illat ovat sen jälkeen olleet melko sateisia, ihan kuin seuraava vuodenaika olisi vähän salaa hiipinyt sisään.

Minä pidän siitä, että Suomessa on neljä vuodenaikaa, niistä jokaisessa on oma taikansa. Näin syksyllä metsät ovat väriloistossan kauneimmillaan ennen lehtien tippumista ja lunta odottavaa harmautta. Laavuyöt lähimetsissä ja viikonlopun telttaretket ovat jotenkin erityisen tunnelmallisia tähän aikaan vuodesta, kun ilta on jo pilkkopimeä ja saa kömpiä lämpimään makuupussiin nuotion ääreltä sateen ropistessa laavun kattoon.

Syksyllä monen kuulee valittelevan säästä ja sade on usein hyvä tekosyy lukittautua sisään villasukat jalassa takkatulen ja television ääreen. Puolensa toki siinäkin, mutta minun mielestäni keli on juuri nyt raittiimillaan ja ulkoilmasta kannattaa ottaa kaikki irti. Olen aina ajatellut, että sää on vain mielentila ja korkeintaankin varustekysymys. Televisiota minulla ei ole, hyviä kuoritakkeja sen sijaan piisaa.

Jos talvi on suosikkivuodenaikani retkeilyyn, niin syksy on vähintään hyvää treeniä sitä varten. Lämpimien kesäsäiden jälkeen joutuu nimittäin kaivamaan taas vähän tuhdimpaa varustetta kaapista ja suunnittelemaan toimintaansa paljon enemmän. Ja se on juuri se, mistä minä pidän, sellainen tekemisen meininki, kun lähtee ulos. Kamojen pitää taas olla kunnossa, rinkan oikein pakattu ja koko ajan pitää tietää mitä on tekemässä. Kesän huoleton reppuretkeily on taas hetkeksi historiaa, syksyllä ja talvella jos varusteista jotain kotiin unohtaa, sen usein tuntee nahoissaan. Ennakointi nousee uuden vuodenajan myötä taas tärkeäksi.

Kävin heinäkuussa Lofooteilla, missä on aina syksy. Tai ainakin sen uhka on koko ajan läsnä. Olen retkeillyt Pohjois-Norjassa laskujeni mukaan seitsemän kertaa ja muistelisin nähneeni auringon ehkä kolmena päivänä. Jos siellä ei sada, niin ilma on aina vähintään sumuinen ja velloo kosteutta, jota ei pääse pakoon. Siksi Norja onkin oivallinen paikka testata varusteita syksyä varten samalla, kun saa nauttia ehkä maailman kauneimmista maisemista.

Jylhää tunturimaisemaa

Tällä kertaa paras testi tuli kyllä oikeastaan jo Suomen puolella Kilpisjärvellä, kun päätimme käydä aamupäiväkävelyllä Saanan huipulla matkan varrella. Olen ajanut Saanan ohi lukuisia kertoja mutta aina jättänyt pysähtymättä, koska on ollut kiire vuorille. Nyt oli kerrankin aikaa, joten ei muuta kuin ylös! Sää oli tihkusateinen ja tuulta oli luvattu, mutta ei ihan siinä määrin kuin missä sitä ylhäällä saatiin. Puolivälissä portaikkoa keli nimittäin muuttui melkoiseksi myrskyksi tuulen puhaltaessa yli kahtakymmentä metriä sekunnissa ja sateen vaihduttua tihkusta nyrkin kokoiseksi pisaraksi. Huipulla ei nähnyt kahta metriä pidemmälle ja tuuleen sai nojata ihan rauhassa koko painollaan ilman, että kaatui. Koitin ottaa valokuvaa, jolloin puhelimeni hörppäsi sekunnissa vettä sen verran, että näyttö muuttui diskoksi ja iPhone oli entinen. Harmitti vietävästi, puhelimen suojapussi oli alhaalla kassissa, koska ”eihän sitä nyt täällä tarvitse”. Kuten sanoin, jos näissä keleissä jotain unohtaa, se tuntuu heti. Kolmen tunnin keikka Saanalle oli myös melkoinen takkitetesti ja päivää aiemmin hakemani Tierran Back Up -kuoritakki joutui koville. Vaan niin sitä oli paidat takin sisällä edelleen aivan kuivina, kun takaisin bussiin pääsin.

Tierra Back Up toimii kosteassakin kelissä

Lofooteilla oli onneksi hieman inhimillisempi keli. Sumua, tihkua ja sitä läpitunkevaa kosteutta kyllä riitti, mutta tuuli loisti poissaolollaan. Ja tuuli on luonnonoikuista se kaikista hankalin, se kun aina moninkertaistaa vallitsevan sään. Jos sataa, tuuli tekee siitä kastelevan, jos tulee lunta, tuuli vie näkyvyyden ja jos on on pakkasta, sen purevuus moninkertaistuu puhurin myötä.

Haikkailimme ja telttailimme muutaman päivän Fossestuan ylängöllä Lofoottien pohjoisosassa. Suurimman osan aikaa pääroolissa oli sumu, samoin tihku. Maisema aukeni ainoastaan hetkittäin pilvien raosta. Kosteus vaellellessa ja teltoilla oli sitä luokkaa, että jos joku varuste oli kastunut, sitä ei paljoa nuotion ääressä auttanut kuivatella. Minä kuivasin kenkiäni Primuksen kaasukeittimellä, se auttoi ehkä hetken. Olisi saattanut auttaa enemmänkin, jos en olisi laittanut kaasuliekkiä hieman liian lähelle ja kärventänyt kenkien varsia ruvelle. Onneksi laskeuduttuamme ja ajettuamme Rambergin rannan leirintäalueelle, vuorossa oli yksi niistä kolmesta aurinkoisesta päivästä, jotka olen Norjassa nähnyt. Kesä kuivasi rannalla sen, minkä oli vuorilla kastellut. Mukana kulkenut telttasauna hoiti loput.

Telttasauna meren rannalla

Saanan ja Fossestuan jälkeen teimme vielä reissun kolmannen nousun Fredvangin autiotuvalle, missäs muussa kuin sateisessa säässä. Taas kerran maisema olisi varmasti ollut ikimuistoinen, jos se olisi suostunut näyttäytymään muutamaa minuuttia pidempään sumupilvien takaa. Mutta tätä on Norja ja Norjan kesä, yhtä keljua ja yhtä kaunista kuin Suomen syksy.

Kertaakaan ei minua silti matkalla harmittanut. Mitä sitten, jos kengät vähän kastuvat ja puhelimet hajoavat? Onko sillä maisemallakaan lopulta ihan kauheasti väliä? Olin ulkona ystävien kanssa, ilma oli raikas, mäet olivat jyrkkiä, minulla oli hyvät varusteet mukanani ja niistä tärkein oli hymy. Norjan kesä oli nimittäin hyvä muistutus siitä, että hymyn avulla syksynkin sadepäivistä selviää parhaiten!

Kirjoittaja Teemu Suominen toimii oppaana 365 Klubin ruskavaelluksella Sarekiin 25.-29.9. Lue lisää vaelluksesta ja ilmoittaudu mukaan!

365 Klubin ruskavaellus Sarekiin

Kommentit