Kebnekaisen valloitus

Kebnekaisen valloitus

Olen käynyt Kebnekaisella kaksi kertaa. Ensimmäinen reissuni oli marraskuussa 2014, aivan talven kynnyksellä. Olin suunnitellut vaeltavani ensin täysivarustuksessa suljettuna olleen tunturiaseman kulmille, mistä voisin yrittää tehdä nousun huipulle kevyemmän päivärepun kanssa. Vuodenaika oli haastava, lunta oli sadellut jo useamman viikon ja lämpötilat olivat alkaneet tippua yöaikaan reilusti yli kymmenen pakkasasteen. Halusin kuitenkin yrittää nousua ruuhkaisimpien sesonkien ulkopuolella ja yksi matkani tarkoituksista oli myös haastaa itseni ja kokeilla ensimmäistä talvivaellustani yksin.

Kebnekaisen laakso

Ja yksin totta tosiaan olin. Viimeisen ihmisen ja elonmerkin näin Kiirunassa noin 70 kilometriä ennen Nikkaluoktan parkkipaikkaa, joka toimi vaellukseni lähtöpisteenä. Muutamat renkaanjäljet parkkiksella kyllä oli, mutta niiden tekijästä tai autosta ei näkynyt merkkiäkään. Ajoin yhdellä istumalla noin 1100 kilometriä Helsingistä Nikkaluoktaan ja saapuessani perille oli jo pilkkopimeää. Tietenkin, olihan vuoden lähes pimein aika. Vaan eipä aurinko näillä lakeuksilla nousisi edes päivällä kukkuloiden takaa näkyviin. Leiriydyin aikeenani lähteä liikkeelle aikaisin seuraavana aamuna.

Ilta-aurinko Kebnekaisella

Yksi vuorireissujen hienoimmistä fiiliksistä on se, kun ensimmäistä kertaa näkee avautuvan maiseman. Usein matkapäivät ovat pitkiä ja perille tullaan illalla, jolloin ympärillä on vain pimeys. Se on se ensimmäinen aamu, kun kunnolla näkee minne sitä on oikein tullut ja mieli jotenkin vähän pakahtuu, kun päivänvalo paljastaa ympäröivän luonnon. Niin tälläkin kertaa, Nikkaluoktan parkkipaikka sijaitsee laaksossa kahden vuorijonon välissä, joista pohjosemmalle Kebnekaisen huippu nousee. Fiilis oli hieno! Ja niin oli kelikin, muutama aste oli mittarissa pakkasta ja taivas oli puolipilvinen. Mahtava päivä kahdeksantoista kilometrin vaellukselle Ruotsin korkeimman vuoren juurelle. Lähdin liikkeelle.

Matkanteko oli leppoisaa, joskin jonkin verran hitaampaa kuin olin suunnitellut. Lumi ja kulkemattomat polut tekivät etenemisestä verkkaisempaa ja pitkospuut olivat jäisiä. Piti mennä rauhassa. Aurinko ei noussut laaksoa ympäröivien vuorten takaa kertaakaan näkyviin. Yläpuolella liiteli kotka, polkua koristi ahman jäljet. Olo oli itsevarma.

Iltapäivällä auringon laskiessa en ollut vielä saavuttanut suunniteltua määränpäätäni Kebnekaisen tunturiasemaa. Olin arvioni mukaan vielä noin neljän kilometrin päässä kohteestani kun taivaalta alkoi leijailemaan hiljalleen lunta. Sää näissä olosuhteissa vaihtuu nopeasti ja yhtäkkiä kirkas taivas oli muuttunut harmaaksi pilvimassaksi. Harmittelin, koska olin ajatellut näkeväni hienon auringonlaskun. Myös tuuli alkoi yltymään ja koska laskeskelin, että jo puolen tunnin päästä olisi pimeää, päätin leiriytyä mahdollisimman pian, vaikken tunturiasemalla vielä ollutkaan. Kilometrin verran etsin sopivaa paikkaa ja sen löydyttyä ryhdyin pystyttämään telttaa ripein ottein. Minulla oli nälkä ja vessahätä, mutta illan pimetessä ja kelin noustessa tärkeintä oli saada ensin majoite pystyyn. Jossain kaukaisuudessa kuului kosken kohina. Sain kupolitelttani harjakorkeuteen ja kamat sisään. Levitin makuupussin ja olin juuri aikeissa alkaa sulattaa lunta vedeksi, kun yhtäkkiä kuulosti siltä kuin joku olisi vääntänyt volyyminappulasta sen äsken vielä etäiseltä kuulostaneen kosken kohinan täysille. Ennen kuin ehdin tajuta edes mitä tapahtui, ensimmäinen puuska täräytti telttani katon päin naamaani. Tuuli oli kääntynyt ja voimistunut ja nyt se puhalsi suoraan laaksosta telttapaikalleni, jonka luulin olleen hyvässä suojassa. Hetkessä lumisade yltyi ja puuskat muuttuivat jatkuvasti puhaltavaksi myrskyksi, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin koteloitua makuupussiini teltan pohjalle odottamaan. En voi väittää etteikö olisi pelottanut, olinhan täysin yksin ja nähnyt viimeksi ihmisiä 80 kilometriä sitten. Minulla oli myös edelleen kusihätä. Teltasta poistuminen ei kuitenkaan tullut enää kysymykseenkään.

Kebnekaisen laakso talvella

Meni ilta, meni yö ja meni aamu. Tuuli ei hellittänyt hetkeksikään ja se piiskasi lunta ja jäätä telttaa päin. Kupolin katto oli käytännössä koko ajan metrin normaalia matalammalla myrskyn voimasta. Alumiinikaaret olivat vääntyneet pelkästä puhurista. Söin ruisleipää ja yritin nukkua huonolla menestyksellä. Tiesin olevani turvassa niin kauan kun vain maltan pysyä aloillani. Jossain vaiheessa tosin mietin riskillä vaellusta takaisin Laddujavrín venesatamaan, missä oli autiotupa. Matkaa olisi ollut viitisen kilometriä, mutta en ole varma olisinko pimeässä ja myrskyssä löytänyt perille. Loppujen lopuksi yrityskin olisi ollut typerää.

Viimein, 15 tuntia maattuani paikallani, tuuli alkoi tyyntymään. Uskaltauduin ulos teltasta tutkimaan tilannetta. Lämpötila oli tippunut liki viiteentoista pakkasasteeseen ja maasto oli myrskyn riepottelemasta lumesta aivan eri näköinen kuin edellisen päivän leppoisassa vaelluskelissä. En ollut syönyt kunnolla vuorokauteen enkä nukkunut muutamaa hajanaista tuntia enempää, olin aivan loppu. Edessä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin pakittaa 16 kilometriä takaisin Nikkaluoktaan ja palata kotiin nuolemaan haavoja. Luonto oli vienyt erävoiton tällä kertaa ja tiesin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta jatkaa turvallisesti. Niinpä palasin kotiin. Uuvuttavalla matkalla raskaskulkuiseksi muuttuneessa maastossa päätin, että seuraavan kerran lähden tänne vasta kesällä.

Teltta Kebnekaisen rinteillä

Ja niin tein. Edellliskerrasta oppineena ja paremmin varautuneena pakkasin rinkan uudelleen viime juhannuksena. Nyt ei aurinko pohjoisessa laskisi lainkaan ja olosuhteiden pitäisi olla kaikin puolin helpommat. Ja olivatkin. Neljä päivää minua helli lähes pilvetön taivas ja laaksossa lämpötila heilui parhaimmillaan viidessätoista plusasteessa. Vaelluspolku oli miellyttävässä kunnossa, maisemat upeat ja edellisen syksyn myrsky ainoastaan muistutus siitä, että pitää pysyä valppaana. Nyt vaellusaikataulu piti, saavutin kesäisin auki ollevan tunturiaseman suunnitelmien mukaisesti, tein leirin Kebnekaisen kupeeseen ja nautin lämpimästä, yöttömästä Lapin yöstä. Oli juhannusaatto ja Ruotsin korkein vuori kohosi edessäni. Juhannuspäivänä nousin Kebnekaisen läntistä reittiä ensin Vierramvaren päälle, siitä Kebnekaisen satulaan ja lopulta viimeisen nousun 2100-metriselle huipulle lähes pilvettömässä säässä. Huiputuspäivä oli pitkä, raskas ja yksi elämäni parhaista! Huipulta aukesi näkymä, jollaista ei uskoisi Ruotsista löytyvän. Länsinaapurimme on jotain muutakin kuin Ikea, kuninkaalliset ja lihapullat. Onnistunen huiputuspäivän päätteeksi nauttiessani kakkukahveja aurinkoisella tunturiaseman terassilla mietin, että tätä parempaa elämää ei olekaan.

Jos siis ensimmäinen yritykseni Ruotsin katolle oli vähintäänkin opettavainen, toinen oli jo liki täydellinen. Kesäinen pohjosen vuoristo on yksi kauneimmista paikoista, missä olen koskaan käynyt ja ihastuin paikkaan sydänjuuriani myöten. Siksi lähdenkin takaisin ensi kesänä. Ja ehdotan, että sinä tulet mukaan!

Järjestän 365 Klubin jäsenille vaelluksen Kebnekaiselle 28.6.-2.7. Mukaan mahtuu viisitoista innokasta retkeilijää (mukaan voi ilmoittautua sivuillamme: Keskikesän vaellus Kebnekaiselle). Ei ole väliä oletko aloittelija tai jo kaiken kokenut eräpertti, vaellus sopii hyvin kaikille, jotka luontomatkoista nauttivat. Kebnekaise on myös oivallinen ensimmäinen vuori kiipeilystä kiinnostuneille. Ja jos huiputus ei kiinnosta, voi matkaan lähteä vain vaeltamaan ja nauttimaan upeista maisemista hyvässä seurassa muiden klubilaisten kanssa. Tarfalan laakso, Laddujavrín rannat, Ruotsin vuoret ja yötön yö olivat viime juhannuksena paras mahdollinen tapa nauttia kesäisestä Lapista, enkä usko, että tämä vuosi tekee poikkeusta. Tervetuloa matkaan!

Ilmoittaudu Kebnekaisen vaellukselle

Kommentit