Lääkkeeksi metsää

Lääkkeeksi metsää

Istuskelen kesämökkini pihan aurinkotuolissa ilman paitaa. Kesä yllätti takavasemmalta ja jo pari päivää sitten jouduin kaivamaan talveksi piiloon pakattuja shortseja esiin kaapin pohjalta. Täällä on reilut parikymmentä astetta lämmintä ja katselen kuinka 8-vuotias poikani jahtaa perhosia ja seuraa muurahaiskolonnan elämää innosta piukeana. Luonto on taas herännyt eloon ja viirupöllö huutaa viereisessä pusikossa.

Vaikka kuinka aina toitotankin, että talvi on suosikkivuodenaikani retkeilyyn ja ulkoiluun, ei sitä käy kiistäminen, etteikö myös kevät lämmittäisi kehoa ja mieltä. Kun luonto alkaa lumien jälkeen keräämään taas värejään ja eläinkunta lähtee liikkeelle, sitä tuntee itsekin jotenkin elävänsä ihan uudella tavalla. Tämä on sellainen fiilis, jota ei muista talvella hangessa seikkaillessa edes miettiä ja kun se iskee päälle, sitä huomaa olevansa yhtäkkiä aika isoa hymyä yhdessä auringon kanssa.

Jos talvella ulkoilu ja retkeily keskittyy enemmän tekemiseen, näin keväällä kannattaa paino siirtää tarkkailuun. Kun alkaa  poikani tapaan katselemaan ympärilleen, sitä näkee ja löytää jos jonkinlaista elämää joka suunnasta. Tuossa lentelee perhonen, tuossa leskenlehti puhkeaa kukkaansa. Puut tekevät silmujaan ja kohmeesta heräilevät mehiläiset ovat äkäisinä. Peippojen laulu säestää kevätbileitä, joihin tuntuu, että kaikki vähän osallistuvat! Ja on sitä isommatkin eläimet heräilleet juhliin mukaan. Netti täyttyi tällä viikolla kuvalla tassujaan venyttelevästä karhusta ja Saimaan rannoilta on avattu Norppalive -nettikamera. Näyttäisi siltä, että saimaannorpilla on paras pesimiskausi vuosiin! Itse törmäsin kevätkiimaiseen ukkometsoon Tammelassa, olin astunut ilmeisesti liian syvälle hänen reviirilleen. Komea otus oli kovasti sitä mieltä, että ihmisiä ei hänen tiluksilleen kaivata ja kohtasin voittajani äänekkään kanalinnun sanamukaisesti ajaessa minut metsästä ulos. Seurasin myös kyyn kevätmenoa Ruostejärven rantahietikolla ja katselin palokärkien soidinmenoja terassin viereisessä puussa. Vastaan on astellut myös jo ainakin myös kuikkapari, joutsenia, hirviä, peuroja ja ruskosuohaukan bongannut onnellinen lintumies Porissa.

Vihainen metso

Viisi vuotta sitten istuin tällä samalla pihatuolilla ja vihasin kevättä. Vihasin kyllä myös talvea, kesää ja syksyäkin. Olin vaikeasti masentunut juoppo, joka ei halunnut nähdä mitään kaunista ympärillään, mitään mikä muistuttaisi minkäänlaisesta elinvoimasta. Kunnes sitten jossain vaiheessa päätin kääntää kelkan päinvastaiseen suuntaan ja lähteä sitä elinvoimaa etsimään. Ajattelin, josko siitä edes osan saisin tartutettua myös itseeni. Löysin sen luonnosta, ulkoa, metsistä, järvien rannoilta, meren ääriltä ja vuorilta. Jekkupullon jätin kotiin ja vaihdoin sen termarilliseen kahvia Porkkalassa.

Ylen uutisten huhtikuussa haastattelema japanilainen lääkäri Fumio Hirano-Takamura kertoi, että Japanissa lääkärit määräävät erinäisiin vaivoihin lääkkeeksi metsää, kirjaavat sen ihan reseptiin. ”Kaikki tulee luonnosta, metsän parantava voima on kiistaton”, hän sanoi haastettelussa. Ulkona liikkuminen laskee tutkitusti verenpainetta ja lieventää stressiä ja jo parikymmentä minuuttia metsäpolulla rauhoittaa kokonaisvaltaisesti mieltä. Suomessa pitäisi ehdottomasti suoltaa noita metsäreseptejä liukuhihnalta samaan malliin kuin tällä hetkellä määrätään masennuslääkkeitä! Tuosta, ota tunti metsässä kaksi kertaa viikossa, kasvata annostusta tarvittaessa. Ei tarvetta asteittaiselle ajasajolle sitten myöhemmin. Suomen pinta-alasta isoin osa on yhtä isoa lääkettä.

Kajakin nokka kohti ulappaa

Minä lähdin neljä vuotta sitten ensin Nuuksioon, sitten Färsaarille, sitten Lappiin, sitten Kaukasus-vuorille ja lopulta elämäni suurimpaan yhä jatkuvaan luontoseikkailuun. SSRI-lääkkeistä viimeisen söin kolme vuotta sitten, eikä perään ole tarvinnut paljoa huudella. Viime viikolla kaivoin kanootin vesille, lilluin menemään Kanta-Hämeen vesistöissä ja mietin, että kyllä ne japanilaiset ovat viisasta kansaa.

Kanootit rannalla

Kommentit