Maisema vaihtuu käsi kädessä kelin kanssa

Maisema vaihtuu käsi kädessä kelin kanssa

On  ylivoimaisen vaikeaa kuvailla sitä tunnetta kun meri paljastui ensimmäistä kertaa kylmän kiven takaa. Pysäytin pyöräni tien laidalla olevalle parkkipaikalle ja hölkkäsin väsyneesti korkean kallion laidalle. Seisoin sata metriä merenpinnan yläpuolen, tuijottaen hölmistyneenä tuota turkoosia, pohjattoman oloista vesimassaa. Seitsemänkymmenen kilometrin mäkisen etapin jälkeen tunteet nousivat kysymättä pintaan. Huolimatta siitä, että autoja paahtoi ohitseni molempiin suuntiin, tuntui siltä kuin olisin löytänyt Eldoradon.

Pudotus alas veteen

Vesi pauhaa alapuolella

Olin edennyt kahden päivän aikana sata kilometriä ja aikatauluni vaikutti vielä toistaiseksi pitävältä. Koin kahdessa lyhyessä päivässä Torneträskin sietämättömän vastatuulen, lempeän aurinkoisen nousun Abiskosta Norjan rajalle, sekä jäisen tihkun piiskauksen lasketellessani merta kohti. Kahteen päivään ja sataan kilometriin voi tiivistää koko seikkailuni olemuksen. Sää muuttuu jatkuvasti eikä hyvään keliin voi ikinä luottaa, maisemat ovat kuin satukirjasta ja jokainen edetty kilometri on ylpeyden aihe, sillä yksikään ei tule ilmaiseksi.

Toisia pyöräilijöitä en ole nähnyt, enkä tulisi näkemään vielä moneen sataan kilometriin. Torneträskin ja Traeldalin välisellä etapilla sain siis viettää aikani tien päällä yksinäisyydessä. Autot olivat harvassa ja kaikki antoivat kirkkaaseen liiviin pukeutuneelle pyöräilijälle ystävällisesti tilaa. Taukopaikoilla autoilijat tulivat monesti ihmettelemään, että pyörälläkö tosissaan meinasin tunturien ja vuorien välissä ajella? Eräskin vanha herra kehui partaansa naureskellen finnjäveliksi ja jatkoi matkaansa neliveto farmarissaan. Yksin polkeminenkaan ei tuntunut niin yksinäiseltä kun hymyili ja vilkutti vastaan tuleville autoille. Ei se suomalainen optimismi jokaiseen purrut, mutta suurin osa vilkutti takaisin ja joskus sain osakseni jopa hymyn peukun kera.

Pyöräilyllisesti tämä Torneträskin ja Traeldalin välinen etappi on suurenmoinen. Tornionjoen alkulähde muistuttaa tuulisella kelillä enemmän kuohuvaa merta kuin järveä. Abiskon kansallispuisto tarjoaa mahdollisuuden poiketa kuvan kauniiseen tunturimaisemaan jos pyrstö on pyöräilystä hellänä. Nousujohteinen ja mutkitteleva tie Riksgränsenin rajakylään maalaa kauniin kuvan jylhistä tuntureista lumihuippuineen. Tuntuu oudolta pyöräillä näissä maisemissa ilman seuraa. Tulee melkein tunne ettei täällä pitäisi olla yksin. Oloni ei ole turvaton, mutta muutos säätilassa voisi nopeasti aiheuttaa ongelmia yksinäiselle pyöräilijälle.

Lumisia rinteitä keskellä kesää

Paussipaikka matkan varrella

Norjan rajalta alkaakin pyöräilijää hemmotteleva vajaan tuhannen korkeusmetrin lasku. Tie pujottelee kylmän karuissa kivilouhikoissa joita ympäröi pienet punaiset mökkien keskittymät. Aamupäivän lempeä aurinko on vaihtunut jäätävään tihkuun joka tekee harmaasta kivestä entistä synkempää katsottavaa. Kaikessa karuudessaan tämä on upea paikka. Mutta se hetki, kun meri aukesi eteeni harmaan kallion takaa, ei unohdu minulle koskaan. Nämä taianomaiset pilkahdukset ovat varmastikin niitä voimia jotka ovat ajaneet ihmisiä tutkimaan, seikkailemaan ja koettelemaan rajojaan kautta historian.

 

Jani pitää pyöräretkestään Klubitapahtuman Itiksen myymälässä 18.10. klo 19-20.30:

Klubitapahtuma Itiksessä

Pyöräretkeily tarjoaa virkistävän vaihtoehdon perinteiselle vaellukselle. Pyörän selästä näet enemmän eivätkä pidemmätkään välimatkat aiheuta ongelmia. Liikunnanohjaaja Jani Heinonen kertoo ensimmäisestä pyöräretkestään Pohjois-Ruotsista Norjan Lofooteille. Lue tapahtumasta lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Kommentit