Melojiksi tullaan melomalla - tärkeintä on vain lähteä

Melojiksi tullaan melomalla - tärkeintä on vain lähteä

70 kilometriä pitkä Jongunjoki laskettelee Kuhmosta Lieksan Nurmijärvelle. Kainuun ja Pohjois-Karjalan välinen erämaajoki sisältää 65 koskea ja me olimme päättäneet Eevan - toisen partioaittalaisen - kanssa laskea joen kuivina alas. Työvälineeksi valikoitui inkkarikanootti ja asenteeksi jotakin ”kyllä tää hallussa on” ja ”me ei selvitä tästä ikinä” väliltä. Lähtökohta viime syksynä oli se, että emme kumpikaan olleet mitään melojia. Minä olin sutinut inkkarilla viimeksi joskus kuudennella luokalla Savonlinnassa, Eevalla puolestaan oli jonkin verran kajakkikokemusta ja melkoinen vesi-, ja etenkin koskikammo.

Melojiksi tullaan melomalla. Aloitimme treenin elokuussa Tammelan Ruostejärveltä. Inkkari alle ja kokeilemaan miten se kääntyy. Aluksi se ei kääntynyt ollenkaan. Paitsi kerran ylösalaisin. Liplattelimme syksyn auringossa pitkin Ruostejärveä ja hiljalleen saimme laitteen tottelemaan käskyjä ja voimaa. Tai ehkä enemmänkin niin, että minä tottelin Eevan käskyjä ja käytin voimaa kun pyydettiin. Inkkarissa edessä istuva toimii järvimelonnassa pääasiassa moottorina ja takana oleva on peräsin. Homma alkoi hiljalleen sujua ja treeni huipentui lokakuussa kolmepäiväiseen melontaan Repovedellä mojovassa vastatuulessa. Kun kanootti nostettiin talviteloilleen, olimme jo vähintään sata prosenttia parempia melojia kuin muutamaa kuukautta aiemmin.

Inkkarikanootilla meloen

Talvi meni muissa hommissa Jongunjoen kuitenkin kolkutellessa takaraivossa koko ajan. Kun jäät keväällä Ruostejärveltä lähtivät, olimme taas treenin touhussa. Muistelot järvimelonnasta alkoivat palata mieleen ja oli aika ottaa seuraava askel, eli siirtyä virtaavan veden vietäväksi. Niinpä pakkasimme varusteet kanoottiin ja siirryimme Liesjärven rannalle, mistä muutaman kilometrin järvenselkä vei meidät Turpoonjoen suulle. Turpoo on pieni ja hiljalleen liplatteleva joki Kokemäenjoen yläpäässä ja se tarjosi meille ensimmäiset koskien tapaiset kohdat, joissa treenata. Virtaavassa vedessä, ja etenkin koskissa, marssijärjestys on toinen, eli edessä oleva ohjaa ja huutaa ja takapenkissä istuja tottelee ja oikaisee. Opin hyvin äkkiä sen, että Eevalla on kova ääni ja hän tykkää huutaa. Ja että minun kannattaa totella, jos en halua kuulla kunniaani myöhemmin. Elämä naisen kanssa kanootissa on aivan samanlaista kuin arjessakin.

Turpoo meni sujuvasti ja ne muutamat kosket, jotka aluksi pelottivat aivan järjettömästi, olivat lopulta pieniä ja hauskoja. Itsevarmuus kasvoi ja kävimmepä kokeilemassa koskenlaskua ihan ilman kanoottiakin, ihan vain testataksemme millaista se on, jos veden varaan joutuu. Talviturkki lähti tänä keväänä erikoisella tavalla.

Koskenlasku inkkarikanootilla

Kuukauden päässä siinsi Jongunjoen kuohut. Jos sen 65:stä koskesta viisi on kakkosluokiteltuja ja loput nekin ykkösiä, oli Turpoonjoen luokitus varmaan jotain kissanpennun luokkaa. Piti siispä ottaa vielä yksi isompi treeni ennen Itä-Suomeen siirtymistä. Lähdimme Karvianjoen vesistöihin Pomarkkuun, missä edessä oli jo vähän enemmän tohinaa ja jännitystä. Ja ensimmäinen kakkosen koskikin. Sää suosi, itsevarmuus kasvoi ja kolmen päivän melonta majavien valtakunnassa meni hyvin ja kastumatta. Tuntui siltä, että olisimme valmiit.

Ja siinä sitä sitten seistiin Jonkerinjärven rannassa Kuhmossa kesäkuun puolivälissä. Kanootinlaskupaikalta alkaisi matkamme kohti Lieksaa, välissä olisi enää ne 65 koskea. Ei paha, fiilis oli taipunut jo huomattavasti enemmän sille ”kyllä tää hallussa on” -puolelle. Kamat oli pakattuna tiukasti kyytiin, ponttoonit keskelle tukemaan pohjaa, puhelimet vesitiiviisiin pusseihin ja kypärät käsien ulottuville. Aamu lämmitti mukavasti ja lähdimme matkaan. Tavoitteena oli meloa Jongunjoki kolmessa päivässä niin, että ensimmäinen päivä olisi pisin. Isoin osa pienemmistä koskista osuu joen alkupäähän ja muutama kakkonenkin saataisiin jo vastaan ennen leiriytymistä Aittokosken jälkeiselle laavulle. Matkaa tulisi 28 kilometriä.

Ensimmäiset ykköset sujuivat Karvianjoen treenin jälkeen hyvin. ”Helposti” olisi väärä sana, mutta keskittymällä ja kommunikoimalla homma sujui vaivatta. Kalliokosken lähestyessä pulssi kuitenkin kohosi melkoisesti, edessä olisi Jongunjoen ensimmäinen kakkonen. Liu’uimme hiljaa sisään, Eeva luki tapahtumia edestä ja huusi ne taakse. Kivi! Oikea! Vasemmalle! VASEMMALLE! Ja minä tottelin. En usko, että olen edennyt kuudensadan metrin matkaa koskaan niin nopeasti kuin nyt. Siitäkin huolimatta, että puolessa välissä kiivasta koskea jäimme kiville jumiin ja rynkyttämään kulkuvälinettä irti valtavien vesimassojen virratessa sivuilla. Pääsimme lopulta alas ja kuivina. Toistaiseksi kaikki hyvin!

Seuraavaksi jouduimme jännittämään koko Jongunjoen ehkä pelottavinta osuutta, Hiidenporttia, jossa tiputus muutaman sadan metrin matkalla on yli viisi metriä. Eeva parka oli käynyt ennakkoon katselemassa reitistä kuvia ja niistä pahin oli juuri Hiidenportilta. Yöunet olivat jääneet vähälle sen jälkeen. Saavuimme koskelle ja rantauduimme tarkoituksenamme ennakkolukea se ennen surman suuhun hyppäämistä. Ei olisi pitänyt. Hiidenportti nimittäin jäi pelottavimmaksi osuudeksi koko vaelluksella. Kun kosken luki sillalta ennakkoon, se näytti valtavalta ja jonkinlainen epäusko valtasi mielen. Muut kakkoset menivät paljon rauhallisemmin, niissä kun vain teki päätökset siinä hetkessä kun kivet vastaan tulivat. Hiidenportin kun kävi lukemassa ennakkoon, sitä jotenkin pelkäsi jokaista kiveä jonka rantautuessa oli nähnyt.

Vaan eihän siinä, tätä vartenhan tänne oli tultu, joten ei muuta kuin potat päähän ja melat käteen. Ja taas. Kivi! Oikealle! Päävirtaan! Vasemmalle! VASEMMALLE! MELO! Ja boom, olimme alhaalla. Kuivina edelleen, mitä nyt kanootti hieman hörppäsi kuohuista laskiessaan. Aivan hillitön fiilis! Juhlimme ja huusimme, aurinko paistoi ja äyskäri kuivatti.

Hiljalleen itseluottamus kasvoi matkan edetessä. Siltakoski, Raatteenkoski, Otroskoski, Pässipyörteenkoski, siinähän niitä vilisi. Nimet unohtuivat samaa mukaa kun kivikot ylitettiin välillä sujuvasti, välillä melkein poikittain. Jossain päivän kakkosista pyörähdimme ympäri ja olimme lähdössä selkä edellä vuolaaseen virtaan. Eeva sai kuitenkin kulkuvälineen kääntymään viime hetkellä vielä takaisin ympäri ja nauroimme lähes täydelliselle 360:n asteen kuviokellunnallemme kesken kiivaimman kosken. Kuivina edelleen. Vauhdikkaan Aittokosken jälkeen leiriydyimme, söimme ja luulen, että nukahdin lopulta sekunnissa teltan pohjalle.

Kakkospäivän osuus olisi hieman ensimmäistä lyhyempi, ainoastaan 25 kilometriä. Myös kosket vähenivät huomattavasti ja osa matkasta oli Jongunjoen levetessä liki järvimelontaa. Maisemat olivat upeita pienten hiekkarantojen reunustaessa uomaa. Hiekassa näkyi suden jäljet ja nuori maakotka lenteli jossain kohtaa edessämme. Oli jotenkin epäuskoinen olo, että ihanko oikeasti olemme Suomessa? Valmankoski, Töhisevänkoski, siinä niitä taas meni. Ykkösluokitellut pätkät alkoivat sujua jo rutiinilla ilman isompaa jännitystä, kunhan nyt läpi päästiin. Minä olin jo ensimmäisenä päivänä alkanut nauttimaan vauhdista ja kivikoista, Eeva kovasti väitti, että hän ei vielä. Hän nauttii sitten, kun viimeinen kakkonen on kolmantena päivänä ohi. Olin kuitenkin näkevinäni silmissään enemmän pilkettä sitä mukaa kun matka eteni. Päivän viimeinen koitos oli Kaksinkantajankosket, joista alempi oli hillittömällä vauhdilla kuohunut kakkonen. Siitä painettiin jo läpi kuin konkarit konsanaan, ja jos ensimmäisenä päivänä uni tuli helposti, Kaksinkantajan alla olleella Laklajoen laavulla en tainnut edes ehtiä hyvää yötä toivottaa. Kaksi päivää melkoista salitreeniä teki tehtävänsä.

Vesisateessa melonta

Viimeisenä aamuna matkaa oli edessä enää 18 kilometriä. Siitä suurin osa olisi leveää rauhallista jokimelontaa koskien päättyessä lyhyeen mutta kiivaaseen Viitakoskeen noin puolessavälissä matkaa. Viimeisen kerran laitoimme kypärät päähän saapuessamme runsasvetisen kakkosen yläpäähän. Nyt uhkana ei olisi oikeastaan enää kivet, vaan lähinnä aallot ja hillitön vauhti niistä läpi mennessä. ”Yksi enää”, totesi Eeva ja lähdimme vauhtiin, joka kiihtyi kiihtymistään. 350 metriä pitkä Viitakoski nosti nopeuden jo vähintään formulaveneiden tasolle, ainakin siltä se tuntui. Lopun tiukka kaarros vasemmalle oli kuin olisi jotain rampin seinää painanut menemään ja taisin huutaa loppupätkän silmät kiinni silkasta riemusta. Yhtäkkiä laskeutui täysi hiljaisuus. Siinä se oli. Sinne ne meni. Olimme pysyneet kuivana kaikki Jongunjoen 65 koskea. Paitsi että viimeisenä päivänä satoi aivan kaatamalla ja olimme oikeasti läpimärkiä. Mutta henkisesti emme. Henkisesti olimme voittaneet kaikki ne tavoitteet, jotka olimme asettaneet. Ja mikä suurinta, Eeva oli nujertanut vesipelostaan ainakin terävimmän kulman. Fiilis oli molemmilla aika harras lipuessamme viimeiset kilometrit kohti Nurmijärven kanootinnostopaikkaa. Rannassa Eeva kuiskasi vienosti, että ”Teemu, mun on pakko myöntää, että mulla oli välillä ihan kivaa.”

Tapoja liikkua luonnossa on monenlaisia. Jokaisessa on omat haasteensa, mutta harkitusti ja hyvällä valmistautumisella niitä voi ja kannattaa lähteä kohtaamaan. Tärkeintä on vain lähteä. Siinä haastaa matkan varrella nimittäin kaikista eniten itsensä. Suunnittelemalla, treenaamalla ja uskaltamalla lähteä kokeilemaan voi tuolta pihalta saada aika paljon kesällä irti, sen todisti jo yksi cityvuorikiipeilijä ja valokuvaaja melomalla Jongunjoen alas.

Kannattaa lähteä ulos!

Kommentit